Sataa. Siis sataa. Ei sellaista pikku tihkua, vaan loputonta vesiverhoa. Arno kuulemma enemmän tai vähemmän tulvii - en ole päässyt katsomaan, kun kotiovellakin on nilkkaan saakka vettä. Täksi aamuksi oli annettu varoitus, että Lungarnoille (joenvarsikadut) ei kannata mennä, ja jos on keskustan ulkopuolella, ei kannata tulla siltoja myöden kylään. Että tällä tapaa täällä!
Eilen uhmasin säätä. Istuttuani viiteen saakka sisällä olin päänsärkyinen ja ikävystynyt. Seuraavaksi olisin alkanut kiukutella.
Keskustassa asuminen on siitä kivaa, että jos tekee mieli johonkin muualle kuin supermarkettiin, kaikki on jotensakin lähellä. Kipitin käytännössä kotiovelta alkavaa katettua holvikäytävää myöten viereiselle poikkikadulle kirjakauppaan ja apteekkiin. Liukastuin kerran, mutta muuten meni ihan sujuvasti. En edes kastunut.
Takaisin tullessa liukastelin alakerran baariin hakemaan aqua frizzantea, matalahiilihappoista kivennäisvettä, jota saisi puolestani tulla vaikka suoraan hanasta. Baristatyttö oli asiakkaasta niin riemuissaan, että sain kahvin talon piikkiin.
Tänään liikuin heti aamusta, koska kuuden ja yhdeksän välillä sade tahtoo vetää henkeä. Käytin silti holvikäytäviä - kun se alkaa, se todella alkaa. Tip-tip-WOOOSH. Ostin appelsiineja ja foccaciaa, ja äkkiä takaisin kotiin. Taivas repesi, avasin kummankin ranskalaisen parvekkeeni ovet selälleen ja istuin ristivedon ja satunnaisten pisaroiden keskellä aamiaisella.
Iltapäivällä olin niin kypsä, että olisin tehnyt mitä vain päästäkseni ulos. Kämppiksen kauhunhuudoista huolimatta (täkäläisittäin on täysin väärin laittaa edes nenää ulos, jos sataa, saati jos sataa ties monettako päivää) kääriydyin takkiini ja väistelin parhaani mukaan lätäköitä viereisen kadun elokuvateatterille saakka. Niin lähellä, niin kaukana. Olin läpimärkä päästessäni perille.
Elokuvaksi valikoitui I segreti di Osage County, alkuperäiseltä nimeltään August: Osage County. Valintaperuste oli hyvin yksinkertainen. Jos elokuvassa on Meryl Streep, siinä on väistämättä jotain hyvää (edes Meryl Streep). Lipunmyyjä antoi ilmaiseksi Halvan maukasta lakritsaa nähdessään opiskelijakortistani, että olen suomalainen. Lakritsia, italialaisen elokuvateatterin lipunmyynnissä!
Meryl Streep oli dubattunakin eeppinen, ja elokuvista oli kiva palata kulman taakse kotiin. Matka oli niin lyhyt, etten ehtinyt edes ajatella, että siinä sattuisi jotain (tiedättehän, yhdistelmä vieras kaupunki, pimeät kadut ja ei ketään missään). Pian uusiksi, ainakin, jos lakritsinhimo iskee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti